tiistai 3. huhtikuuta 2018

SOMEÄHKY JA BLOGIN LOPETTAMINEN




Olen ollut hiljaa täällä blogissa nyt reilun viikon. Edessä ei ole ollut edes tyhjää kirjoituspohjaa, sillä en ole avannut koko konetta kirjoittaakseni yhtään mitään. Olen kyllästynyt, väsynyt, turhautunut ja kaikkea siltä väliltä. Postasin IG storyyn kuvan, jossa mainitsin mahdollisesta tauosta tai blogin lopettamisesta. Syitä näille ajatuksille on monia, eikä ole mitään yhtä selkeää asiaa, joka olisi ajanut oman pääni tällaisten ajatusten äärelle. Ei ole "sattunut" mitään. Kaikki on hyvin, periaatteessa.

Tullaakseen menestyväksi bloggaajaksi täytyy tehdä paljon työtä. Jotta sillä työllä olisi mitään merkitystä, täytyy olla yleisöä ja kysyntää sille sisällölle, mitä tekee. Mulla riitti / riittää inspiraatiota osittain kirjoittaa pienelle yleisölle ja näille minun muutamille tuhansille kuukausittaisille lukijoilleni, ja arvostan ihan hirveän paljon teitä, jotka olette täällä mukanani pyörineet, muutamat jopa ihan alusta saakka. Se tuntuu hyvältä ja lohduttavalta. 

MÄÄRITTELETKÖ ITSESI, VAI MÄÄRITTELEEKÖ SOMEYHTEISÖ SINUT?


Postattuani lopetusviestin, on minulta kysytty moneen kertaan suorasti ja epäsuorasti, että bloggaanko pelkän rahan ja maineen perässä? Kyllä ja ei. Aluksi riitti, että kirjoitin itselleni päiväkirjamaisesti, ja sitten teille lukijoille meidän elämästä. Pikkuhiljaa ajatus ammattilaiseksi tulemisesta alkoi nostaa päätään, eikä enää riittänyt se, että saan hyvän mielen omista kuvistani ja teksteistäni. Kyllä minä haluaisin saada vaivannäölleni myös jotain vastinetta, varsinkin, kun postausten luominen kuvien ottamisesta editointiin, postauksen kokoamiseen, puhtaaksikirjoittamiseen ja kolmeen-neljään oikolukemiskertaan vie aikaa todella paljon, enemmän kuin yhden työpäivän verran. Ja se aika on pääsääntöisesti pois minulle kaikkein tärkeimmältä, eli perheeltäni. Menestyvän blogin luomiselle vaaditaan Suomessa valmiiksi suuri lukijakunta, ja hyvän blogin mittari on kylmästi sanottuna se, kuinka paljon lukijoita sinulla on kuukausittain. Tiedän, aika ironista. Vaikka tekisit hyvän postauksen, ottaisit siihen supermageet kuvat ja olisit niin ylpeä itsestäsi, niin silti vain ja ainoastaan lukijamäärät määrittelevät sen, kuinka riittävä olet. Se ei määrittele sinua sinulle itsellesi tai läheisillesi, vaan somemaailmalle, portaaleille ja yhteistyökumppaneille. Mutta kun olet liian kauan liian monelle taholle riittämätön, tulet pikkuhiljaa riittämättömäksi myös itsellesi. 

PANOSTUS VS VASTAANOTTO


Huomasin, että blogi ei poistu ajatuksista enää edes silloin, kun en kirjoita tai kuvaa, vaan se kummitteli takaraivossa koko ajan. En halua sitä. Haluan nauttia viimeisestä hoitovapaastani, ja olisin tehnyt sen enemmän kuin mielelläni samalla kirjoittaen ja somesisältöä tuottaen, mutta valitettavasti se ei anna minulle mitään takaisin, ei enää edes sitä hyvää mieltä. En halua myydä perhettäni somemaailmalle. Enkä itseäni. Rehellisesti sanottuna en halua enää minuuttiakaan hukata perheen kanssa vietetystä ajasta sille, että teen asioita, mitkä eivät anna minulle takaisin yhtään mitään. Olisihan se huippua saada palkkaa siitä, että toteuttaa itseään rakastamansa asian (eli bloggaamisen) parissa, ja näin helpottaa ensinnäkin mieheni upeaa panostusta pian hoitovapaata viettävän perheemme talouteen ja samalla antaa vertaistukea ja samaistumispintaa muille samassa elämäntilanteessa oleville. Mikä voisikaan olla parempaa? Mutta minä en riitä siihen. Ei katsojamäärät, ei paukut, eikä enää edes se inspiraatio. Sain monen monta vinkkiä ja neuvoa, että älä sitten panosta niin paljon, tee postaukset pienemmällä vaivalla. Ei se käy, en halua jättää tänne jälkeeni yhtään hutaisten kirjoitettua, puolivalmisteltua postausta, se ei ole mun juttu. Jos jotkut pystyvätkin tekemään postauksen pelkkiin puhelinkuviin ja junamatkalla naputeltuun tekstiin perustuen, niin hyvä heille. 

RAIVOSTUTTAVAT ITSESTÄÄNSELVYYDET


Yksi asia, mikä minua on alkanut todenteolla nyppimään, on somekanavien fiideissä vastaantulevat blogiotsikot. Blogeissa kiertää samat teemat ihan koko ajan, ja olen niin lopen kyllästynyt lukemaan toisten blogeja, että ei itsekään enää edes jaksa kirjoittaa sellasia yleismaailmallisia asioita, kuten "MEIDÄN VÄLIKAUSIVAATTEET", "MEIDÄN IHANA TÄYDELLINEN PERHELOMA", "KUUKAUDEN SUOSIKIT" tai "OLENPAS PASKA ÄITI KUN JÄTIN VAUVAN HETKEKSI KEHTOON ITKEMÄÄN". Varmasti todella tärkeitä asioita kaikki, ja tiedän, että itselleen tärkeistä ja ajankohtaisista asioista kirjoittaminen on ihan älyttömän puhdistavaa, enkä siis TIETENKÄÄN ajattele mitään pahaa toisista bloggaajista. Olen vaan itse kyllästynyt, niin täynnä samoja aiheita. Tai kai pitäisi itsekin kirjoittaa päivänselvistä asioista, sillä ne taitavat vetää eniten lukijoita. Oikeastaan ainoa asia, josta itse rakastan edelleen lukea, on mielenterveysongelmat. Varsinkin nyt, kun joka toinen blogi tuntuu sisältävän asiaa mielenterveydestä (mikä on tietysti vain hyvä asia, koska mielenterveysongelmat ovat todella yleisiä ja niistä pitää puhua enemmän). Ennen tykkäsin lukea treeniblogeja ja äitiysblogejakin, mutta nyt treeniblogit ovat jo itselleni sellainen menneen talven teema, koska jonkun toisen ihmiset treenit ja ruokavaliot nyt vaan aika harvoin ovat istutettavissa omaan elämään (eli samaistumispinta katoaa). Äitiysblogeissa taas pureudutaan kerta toisensa jälkeen samoihin asioihin aina vaan vähän eri vinkkelistä, joten olen ähkyssä. En jaksa kiinnostua toisten lomista, arkijutuista tai parisuhdeasioista, kun elän joka päivä itsekin näiden asioiden keskellä, ja tottakai pidän omaa elämääni paljon kiinnostavampana kuin muiden. Varsinkin nyt, kun meidän perheessä kaikki on niin hyvin. Arki lasten kanssa on kolmilapsiselle perheelle melkoisen hyvässä tasapainossa, parisuhde voi paremmin kuin koskaan ja elämä tuntuu hyvältä. En siis halua lukea toisten ihmisten vaikeuksista tai edes hyvistä hetkistä, koska haluan vaan nauttia kaikessa hiljaisuudessa siitä hyvästä olosta, jota itse koen päivästä päivään.

Kaikkein huonovointisimmaksi minut taas saa vastaan pakostakin tulevat muoti-, meikki- ja muut kulutusblogit. ÄLKÄÄ JUMALAUTA OSTAKO VAATTEITA, JOIDEN ALKUPERÄSTÄ JA TUOTANTOKETJUISTA ETTE TIEDÄ! "TESTISSÄ SUPERHALVAT VAATTEET WISHISTÄ". Oksettavaa. Kyllä te tiedätte mistä ne superhalvat kertakäyttövaatteet ovat peräisin, miksi ihmeessä haluatte tukea sitä!? Tämä aihe saa minut niin raivon partaalle, että tekisi mieli HUUTAA! Tästä syystä irtaudun kaikista bloggaajaryhmistä samalla, kun poistan itseni blogimaailmasta. En kestä enää yhtäkään vastaavaa kulutushysteriaa kannattavaa postausta tulematta lopullisesti hulluksi.

MITÄS NYT SITTEN?


Minulta on tulossa vielä kaksi yhteistyötä Perhekuplan kautta, jotka tulevat tässä huhtikuun aikana ulos. Jotta yritykset hyötyisivät postauksista mitään, niin pidän blogin julkisena niin kauan kuin lukijavirtaa yhteistyöpostauksiin riittää eli luultavasti noin puolen vuoden ajan. Sen jälkeen katson mitä teen, pidänkö julkisena vai muutanko yksityiseksi. Perhekuplan blogiyhteisöstä eroan 15. päivä tätä kuuta, ja sen jälkeen olen omillani ja näin ollen vapaa tekemään blogini suhteen valitsemani ratkaisut.

Kirjoittamisen lopetan näillä näkymin viimeistään Even 1-v synttäripostaukseen heinäkuun 1. tai 2. päivä. Todennäköisesti en enää palaa tämän blogin pariin jatkossakaan. Pidän bloggaamisesta kokonaan vähintään puolenvuoden tauon, ja jos sen jälkeen mieli huutaa bloggaamisen pariin, niin aloitan uuden vegaaniseen ruokaan ja leivontaa keskittyvän blogin sitten joskus. Voi olla, etten enää palaa ollenkaan, ei voi tietää.

Somekanavissa muutos tulee näkymään myös. Blogin facebooksivut poistuvat samalla, kun piilotan blogin ja omalle käyttikselleni luoma blogin instagram hiljenee myös Even täytettyä vuoden. 

Eli tiivistettynä siis haluan vain sanoa, että bloggaaminen on tehnyt minusta ahdistuneen. Halu pärjätä ja olla tarpeeksi hyvä on liian kova. Se, kun täydellisyydentavoittelijalle ja ihmiselle, joka vie asiat aina hieman liian pitkälle, sanotaan ettet ole riittävä, ei lopputulos ole kovin hyvä. Haluaisin kirjoittaa tähän, että nyt haluan keskittyä omaan hyvinvointiini liikunnan ja terveellisen ruoan avulla, mutta en luultavasti tee sitäkään niin  kuin valtaväestö sen ymmärtäisi. Minun päässäni oleva kuva terveellisyydestä on sekin niin pitkälle viety ja liioiteltu, että en halua tuoda sitäkään esille kaikkien nähtäväksi. Arvosteltavaksi, puitavaksi ja kaltaisilleni helposti terveellisyydestä ja "terveellisyydestä" triggeröityville ongelmiin altistaviksi. Enkä voi vähätellä kokemani riittämättömyydentunteen vaikutusta siihen, miksi nyt kohdistan taas jälleen kerran kaikki vastoinkäymiset ja ongelmat kroppaani ja siihen, mitä uskallan suuhuni laittaa kokematta siitä syyllisyytä tai ahdistusta. Samalla tavoin kuin koen syyllisyyttä someen hukuttamani ajan vaikutukseen perheeseeni. Miksi en sitten kirjoita rehellisesti tunteistani ja brändää itseäni sen kautta? Ei ehkä anorektikkoäidin someahdistus ole kuitenkaan se kuva minkä haluan täällä itsestäni antaa. 

Tästä tekstistä tuli nyt sitten se puolivalmis, hutaistu kuvaton postaus, jota minun ei koskaan pitänyt tänne tehdä. Halusin tuoda esille omat ajatukseni lopettamista koskien, jotta on sitten jokin konkreettinen teksti, mistä ihmiset voivat tulla tarkistamaan faktoja niin halutessaan. Se on nyt sanottu, joten jääkää ihmeessä odottelemaan tulevia viimeisiä postauksia, jos ne vielä maistuvat pari-kolme kuukautta. Muuten haluan vaan kiittää teitä kaikesta tuesta, viesteistä ja kommenteista, joka ikisestä lukukerrasta ja antaa teille maailman suurimman somehalin, mitä on koskaan nähty. Kiitos. 

5 kommenttia:

  1. Moikka, olen lueskellut muutamia lukuunottamatta blogeja vasta lyhyen aikaa ja vähän, joten tulin tännekin nyt ensimmäistä kertaa. Kunnioitettavan rehellinen teksti joka herätti paljon ajatuksia. Jäin ihan miettimään, että pitäisikö kirjoittaa niistä ajatuksista oma postaus. Aika vähän loppupeleissä näkyy blogeissa vahvempaa kritiikkiä bloggaamista kohtaan, vaikka vastaavia tuntemuksia erilaisista syistä on varmasti monella muullakin bloggaajalla ollut joskus. Kiitos hyvistä pointeista ja avoimuudestasi tässä postauksessa ja toivon kovasti, että kaikki palaset loksahtelevat taas pian paikoilleen <3

    VastaaPoista
  2. Olen nyt palannut tähän postaukseen monta kertaa. Selvästi siis jäänyt ajatuksiin.
    On harmi, että tunnet itsesi riittämättömäksi, mitä tulee bloggaamiseen. Näkee, että olet tehnyt blogin kanssa ison työn ja uraa on takana monta vuotta.
    Lukijamäärien kasvattaminen on todella vaikeaa, jos ei ole jotain todella spesiaaliaihetta tai ole jo valmiiksi julkisuudesta tuttu. Samaa asiaa itsekin välillä tuskailen.

    Harmi, että lopetat, mutta kivaahan bloggaamisen pitäisikin olla, joten ymmärrän kyllä syyt päätöksesi takana. Uskon, että lähes jokainen bloggaaja jossain vaiheessa haluaisi "mainetta ja kunniaa" tai ainakin mainintaa omasta blogistaan.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää ♡

    VastaaPoista
  3. Ymmärrän hyvin ajatuksesi. Samoja ajatuksia tuli itselleni melko pian, kun aloin tekemään taiteellani rahaa. Kun harrastuksesta tulee työ tai edes osatyö, niin siitä tulee sillä sekunnilla paineita. Kaikenlainen yrittäminen luo paineita.
    Olet arvokas ja muista, että tärkeintä on, että riität itsellesi. Lämmin kiitos yhteistyöstä kanssasi ja rehellisistä postauksistasi. Toivottavasti saan kuulla sinusta vielä joskus. Yt. Runosuoni

    VastaaPoista
  4. Ymmärrän hyvin ajatuksesi, olen itse ajatellut tässä aivan samoin. Harmi kuitenkin että lopetat, sulla on kiva blogi.:) Mutta itseään on hyvä kuunnella. Kaikkea hyvää tulevaan!:)

    VastaaPoista
  5. Jaan todella monet ajatukset sinun kanssa! Erityisesti tuo kuinka jurppii nämä wish:ltä ostettujen vaatteiden hehkutus. Muutenkin itse karttelen yhtiöitä, jotka eivät tuota vaatteitaan eettisesti ja joiden työntekijöiden työolot enemmänkin kuin kyseenalaiset. Ostamalla eettisesti ja ekologisesti tuotettuja vaatteita olen saanut snobin maineen. Jaan myös tämän blogin jatkuvasti mielessä pyörimisen sekä somemaailman miltei mahdottomat vaatimukset. Korvausta bloggaamisesta ei saa pyytää, mutta samaan hengenvetoon halutaan lisää postauksia eikä saisi harkita lopettamista. Olet tehnyt hyvän päätöksen, itseäsi kuunnellen. Nostan sinulle hattua. Ehkä joku päivä minäkin lopetan. Vielä koen, että on paljon mitä en ole nähnyt, joten vielä Koivulan emäntä saa jatkaa. Kaikkea hyvää sinulle jatkoon! ❤️

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.