torstai 15. maaliskuuta 2018

MINÄ JA AHDISTUNEISUUSHÄIRIÖ





Olin menossa porukan mukana ammattikorkeakoulun ruokalaan luennon jälkeen tammikuussa 2015. Yhtäkkiä se tunne tuli, sama mikä oli tullut yläasteella ja lukiossa jo niin monet kerrat. En pysty. Kaikki katsoo. Miksi ne katsoo? Sillä sekunnilla päätä alkoi särkeä, silmissä vilistä ja rinnassa tuntui ihan kamala paine. En vielä tuntenut koulukavereita kovin hyvin, kuljin vaan muiden perässä, joten mitään sanomatta katosin porukasta, lähdin ulos ovesta ja kävelin Tampereen keskustaan saakka ennen kuin olo alkoi taas olla normaali. Onneksi ruokkiksen jälkeen ei enää olisi ollutkaan luentoja, mutta keskustassa tajusin, että ai perhana, autohan on koululla. 

Miltä ahdistuneisuushäiriö tuntuu?


Muistan jo lapsena monissa tilanteissa tunteneeni oloni pelokkaaksi, ja olinkin omasta mielestäni aika ujo ja hiljainen lapsi. Alakoulussa olin kaikkien kaveri, ja nautin jokaisesta koulupäivästä, mutta muualla olin mieluummin hiljaa, kuin juttelin vieraille lapsille. Olin myös äärimmäisen kiltti ja ystävällinen, en halunnut pahaa kenellekään ja olin ehkä liiankin empaattinen. Lapsena minulla oli lieviä tic-oireita, kuten silmien räpyttelyä ja kasvojen nykimistä. Muistan, miten joinain päivinä koulun jälkeen menin omaan huoneeseeni, pistin oven kiinni ja minun vaan teki mieli hakata tyynyä ja purkaa jotain ihmeellistä sisäistä tunnetta johonkin. Eihän pieni alakoululainen voi käsittää, mikä se tunne on, miksi minusta tuntuu tällaiselta ilman mitään syytä. Luulin sen olevan vihaa, agressiivisuutta ja raivoa, ja häpesin todella paljon näitä tunteita. Näin aikuisena tunnistan sen olleen ahdistusta. 

Ennen seiskaluokan alkua me muutettiin pois Kuopiosta ja on ihan päivän selvää, että muutto siinä herkässä iässä laukaisi minussa jonkinlaisenen vastareaktion, joka sitten muodostunut ahdistuneisuus- ja syömishäiriöiksi. Tottakai minun, kuten kaikkien muidenkin, elämään kuuluu myös paljon asioita, mitä ei halua tuoda julki, mutta suurin syy varmasti omiin vaikeuksiini oli se, että en vaan sopeutunut pienemmän kaupungin pieniin kaveripiireihin ja heidän omiin juttuihinsa. Täällä Valkeakoskella nimittäin oli ihan erilaiset kuviot kuin Kuopiossa. 

Yläaste oli mulle kaikkein vaikein ikä ja ajanjakso käsitellä asioita, mutta lukiossa tunsin oloni jo hieman helpommaksi. Sain olla yksin niin paljon kuin halusin, eikä kukaan pitänyt sitä outona. Sain olla omien ajatuksieni kanssa. En vielä tuolloinkaan tajunnut, että minua ahdistaa, ajattelin lähinnä vain olevani se outo tyyppi, joka ei viihdy ihmisten seurassa. Minun oli edelleen tosi vaikeaa tehdä esimerkiksi ryhmätöitä ja vihasin liikuntatunteja, en halunnut ottaa minkäänlaista kontaktia ihmisiin, joiden ystävä en ollut. Ruokailut skippasin lähes poikkeuksetta, joskus parempina hetkinä menin muiden mukana kyllä syömään. Onnellisin olin, kun pääsin kotiin ja sain sulkeutua omaan huoneeseen lukemaan. Ahdistuneisuus on tuntunut minulla yläkoulusta saakka aika pitkälti samanlaiselta: rinnassa tuntuu kovaa painetta, silmissä alkaa vilistä, migreenikohtaus puhkeaa, kädet tärisee, tulee huono olo, sydän tykyttää jne. Suurimmat oireet mulla ovat aina olleet voimakas huimaus ja vapina. Yksittäisissä tilanteissa ahdistuneisuushäiriö tuntuu erilaiselta kuin yleinen elämään liittyvä laaja-alaisempi ahdistuneisuus, joka taas on omalta osaltani ollut huolta ja pelkoa tulevaisuuden suhteen ja sen aiheuttamaa unettomuutta. Kärsin enemmän tilannekohtaisesta ahdistuneisuudesta kuin jokapäiväisestä.

Ahdistuneisuushäiriö raskausaikana


Ensimmäinen raskaus poisti minusta kaiken ahdistuneisuuden, mutta synnytyksen jälkeen palannut syömishäiriö toi sen pikkuhiljaa uudelleen mukanaan. Toisen raskauden ajan söin ihan äärimmäisen terveellisesti, en herkutellut yhtään ja pelkäsin koko ajan, että vauvalle tapahtuu jotain. En puhunut olostani kenellekään muulle kuin Aleksille, koska luulin, että meiltä viedään lapset pois, jos joku saa vähänkin vihiä minun pahasta olostani. Tämähän ei tietenkään ole totta, vaan pelkkä ahdistuneisuushäiriön luoma kauhukuva. Jos olisin puhunut jo raskausaikana ahdistuksesta, sitä oltaisiin käsitelty syömisongelmien ohella neuvolapsykologikäynneillä ja näin olisin välttynyt todennäköisesti myös synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Vuonna 2014 en liikkunut paljon missään, ja olin ahdistunut todella pitkä ajanjaksoja kerrallaan. 

Vuoden 2016 kesällä tapahtunut keskenmeno oli jälleen yksi kamelin selän katkaisseista tilanteista, ja olin henkisesti aika romuna muutamia kuukausia. En pystynyt käsittelemään keskenmenoa ollenkaan, enkä ole käsitellyt sitä tähän päivään mennessä vieläkään. Eveliinaa odottaessani olin ensimmäiset 15 viikkoa täydessä paniikissa. En tuonut sitä ilmi täällä, koska sen kirjoittaminen olisi konkretisoinut sen itselleni. Tuon raskausviikon jälkeen jotain tapahtui, en oikeastaan edes tiedä mitä, mutta aloin luottaa enemmän raskauteen. Viimeistään rakenneultrassa pystyin huokaisemaan helpotuksesta, ainakin siihen saakka, kunnes sain kuulla ennenaikaisen synnytyksen uhasta. Sen jälkeen ahdistuneisuus palasi ja oli mukana aaltoillen raskauden loppuun saakka. 

Ahdistuneisuus sosiaalisissa tilanteissa


Minulla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö kaksi vuotta sitten, kun ahdistuneisuus sosiaalisissa tilanteissa alkoi käydä ylivoimaiseksi. Kouluruokailuitilanne on vain yksi monista hetkistä, jossa se on ottanut vallan. Ryhmäruokailutilanteet on olleet mulle vaikeita jo yläkoulusta asti, ja voin 100% varmuudella sanoa, että useamman ruokailun olen skipannut kuin missä olen ollut. Kotona perheen kanssa syöminen ei aiheuta mulle minkäänlaisia oireita, eikä enää sukulaistenkaan seurassa ruokailu. Vielä 1,5 vuotta sitten olin tosi ahdistunut, jos meidät kutsuttiin kahville/synttäreille/muuten vaan kylään yhtään minnekään, koska en halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen, että pitäisi syödä muiden ihmisten kuin oman perheen seurassa. Myöskään työpaikallani en ole syönyt työpaikkaruokalassa kuin muutaman kerran, ja työyhteisössä oman paikan löytyminen vei muutenkin jonkin aikaa. 

Ruokailujen lisäksi voimakasta ahdistusta aiheuttaa kaikki tilanteet, missä joudun ihmisvilinän keskelle. Messut, isot tapahtumat, kauppakeskukset, isot kaupungit ja joskus jopa ihan tavalliset ruokakaupat aiheuttavat minulle voimakkaan reaktion. Ja näin siis tapahtuu vain silloin, kun olen yksin liikkeellä. Jos liikun esimerkiksi Aleksin, lasten tai oikeastaan kenen tahansa kanssa, niin pystyn olemaan ihan normaalisti. Ahdistuneisuutta on todella vaikeaa selittää sellaiselle, joka ei käy läpi samoja tunteita. Tuntuu kuin kaikki ihmiset siinä ympärillä tuijottavat juuri sua, kukaan ei kiinnitä huomiota mihinkään muuhun, kuin sinun olemukseesi, ulkonäköösi, ilmeisiisi, ajatuksiisi. Järjellä tiedän, ettei näin tosiaankaan ole, ei ketään voisi vähempää varmaan kiinnostaa, miltä joku random nainen näyttää esimerkiksi ruokakaupassa. Mutta silloin, kun olen esimerkiksi ollut stressaantunut tai vaikka kärsinyt pitkän migreenikohtauksen, voi ahdistuneisuushäiriö tavallaan "pulpahtaa" taas pinnalle tuollaisissa tilanteissa, joissa joudun ihmisten keskelle. 

2010


Puhelinkammo


Puhelut ja puhelimeen vastaaminen, suorastaan puhelinkammo, on vaivannut mua melkein koko aikuisiän. Mua ahdistaa todella paljon puhua puhelimessa, kun en näe sitä keskustelukumppania. Ihan todella paljon, niin paljon, että on monet puhelut jääneet vastaamatta ja vielä useammat soittamatta. Hoidan vain pakolliset asiat puhelimitse, esim. verotusasiat, mutta muuten pyrin hoitamaan kaiken sähköposteilla. En halua puhua puhelimessa edes kavereiden ja sukulaisten kanssa, vaan viestittelen mieluummin. Esimerkiksi eilen olin puhelinpalaverissa yhteyshenkilön kanssa, jolle kirjoitan markkinointitekstejä. Puhelun päätteeksi olin IHAN hikinen ja migreenikohtaus alkoi. Pidän puhelinta tarkoituksella aina äänettömällä, koska en halua kuulla, jos joku soittaa. Jos jotain asioita on sovittava puhelimitse, sovin soittoajankohdan mielellään etukäteen.

Puhelinkammoon liittyy myös tietynlainen inho puhelinkauppiaita kohtaan. Jos minua ahdistaa jo se, että joku tärkeä henkilö soittaa, niin enemmänkin sitten ärsyttää ahdistua siitä, että minulle soitetaan vain siksi, että saataisiin kaupata jotain turhanpäiväistä. Ja ymmärrän, telemarkkinointi on joillekin ihan ammatti ja elinkeino, mutta for real, kuka oikeasti tykkää, kun puhelinmyyjä soittaa?

Ahdistuneisuus ja syömishäiriö


Todella usein ahdistuneisuus ja syömishäiriö kulkevat käsi kädessä. Vaikka olen päässyt yli vuosia jatkuneesta ajoittain aina uudelleen puhkeavasta syömishäiriö-oireilusta, niin ahdistuneisuus jäi, ja se kohdistuu vieläkin usein ruokaan. Eniten syömisessä ahdistaa se ruoan valitseminen ihan siitä ostoslistan laatimisesta kauppareisuun ja ruuan valmistukseen saakka. Aina ei ahdista, nykyään jopa kokkaan tosi mielelläni ja tykkään siitä, mutta välillä tulee vaikeampia kausia. Stressi on aika monessa hetkessä näiden ahdistuneisuuskohtauksien taustapiruna, tai sitten ihan vaan väsymys, kun aivot eivät jaksa prosessoida kaikkea ihan järkevästi. Syömishäiriön suhteen olen jo niin onnellisessa tilanteessa, että tunnistan todella helposti kaikki siihen ja sen uudelleen puhkeamiseen viittaavat tunnetilat itsessäni, ja pystyn siis estämään aika tehokkaasti kaiken "syömispelleilyn". Ahdistuneisuushäiriön kanssa en ole vielä niin pitkällä, mutta viimesyksyisestä terapiasta oli kyllä paljon apua sen suhteen.

Mistä apua ahdisuneisuuteen?


Ahdistuneisuushäiriöön saa apua, ja kannattaa ihan rohkeasti ottaa yheyttä omaan terveyskeskukseen, neuvolan terveydenhoitajaan tai koulu-/työterveydenhuoltoon. Vaikeinta on pyytää apua, mutta lupaan, että sen jälkeen kaikki alkaa muuttua paremmaksi. Jos sinua ei oteta vakavasti, se ei johdu sinusta vaan vastaanottaneen hoitohenkilön ammattitaidottomuudesta. Osaava henkilö kuuntelee ja haluaa auttaa sinua ohjaamalla sinut esimerkiksi psykologin vastaanotolle. 

Minulla ei ole koskaan ollut lääkehoitoa ahdituneisuushäiriöön, ehkä eniten siitä syystä, että en halua raskaus- ja imetysaikana altistaa vauvaa lääkkeille. Olen kyllä ollut tilanteissa, joissa olen vakavasti harkinnut lääkkeiden pyytämistä. Nyt olen päässyt ahdistuneisuushäiriössä onneksi roimasti eteen päin. Olen saanut käsiteltyä suurimman osan elämäni vaikesta muistoista ja asioista, mikä on keventänyt vointiani huomattavasti. Nykyään ahdistuneisuuskohtauksia tulee aika harvakseltaan, ehkä kerran kuukaudessa. Ne ovat pääosin vielä melko voimakkaita. Toissaviikolla oli edellinen, joka alkoi ihan aamulla jo, ja tuolloin olin ihan valmis lähtemään samantien jonnekin hoitolaan. Olen varmasti täällä kertonut, että nykyisin ahdistuneisuus purkautuu minulla maaniseen siivoamiseen, jota en voi lopettaa ennen kuin kaikki on putipuhdasta. Tuolloin pääni ei ole ihan siinä hetkessä, vaan kaikki ikään kuin suhahtaa mun ohitse. En juurikaan kommunikoi silloin lasten tai A:n kanssa, vaan keskitän kaiken energian ja huomion siivoamiseen. Se on periaatteessa aivan turhaa, koska tuolloin löydän koko ajan lisää ja lisää siivottavaa. Kohtauksen aikana mua ahdistaa ihan kaikki; vinossa olevat matot, tyynyt, lattialta löytyvät karvat, muruset, kaikki tahrat, likaiset ikkunat, myttyiset vaatteet, ryppyiset verhot, siis ihan kaikki. Viimeisin kohtaus meni ohi ehkä tunnissa ja sen jälkeen kyllä taas mietin, että jos olisi joku lääke, millä saisin sen tunteen pois niin olisi varmasti paljon helpompaa. Imetysaikana en kuitenkaan niitä hanki, joten jos tässä imetystaipaleen aikana kohtaukset jatkuvat vielä yhtä voimakkaina, niin sitten sen päätyttyä käyn uudelleen keskustelemassa lääkehoidon tarpeellisuudesta. 

Eli ahdistuneisuutta on täällä edelleen, mutta parempaan päin mennään koko ajan. Tietysti välillä käy mielessä, että pääseekö siitä koskaan kokonaan eroon tai milloin seuraava kohtaus tulee. Vaikka tästä postauksesta huokuu sellainen kuva, että mulla olisi ollut tai olisi nyt koko ajan paha olla, niin ei ole. Vaikka sosiaaliset tilanteet ja tapahtumat ovat vaikeita, niin haluan silti laittaa itseni sellaisiin tilanteisiin, haluan osallistua ja haastaa itseäni. Pääosin olen aina ollut myös todella onnellinen, eikä ahdistuneisuushäiriö estä minua enää näkemästä elämän aurinkoisia puolia.

Huomenna me vietetään meidän kuudetta hääpäivää ja myös meidän rakas Jokke täyttää huomenna kuusi vuotta. ❤  Hauskaa torstaita kaikille!

Kerro kommenteissa, jos olet käynyt tai käy nyt läpi samanlaisia ajatuksia. Voit myös lähettää mulle sähköpostia osoitteeseen sinaoletaurinko@gmail.com. Olisi ihanaa kuulla teidänkin tarinoita!

2 kommenttia:

  1. Anonyymi15/3/18

    Olipa rohkea kirjoitus, kiitos siitä!
    Voimia ja viisautta yhteiseloon ahdistuksen kanssa <3

    www.lily.fi/blogit/valonkantaja

    VastaaPoista