maanantai 12. maaliskuuta 2018

MAANANTAIVANDALISMI JA UHMAIKÄISEN TAISTOT OSA 1





Äh. Tuntuu, että maanantaista tulee viikko viikolta haastavampi. Älkääkä käsittäkö väärin, minä rakastan maanantaita (niin kuin kaikkia muitakin päiviä), mutta nyt viimeisten neljän viikon ajan  hiihtolomaviikkoa lukuunottamatta maanantait ovat olleet meillä se vaikein päivä koko viikosta. Tai voisi ehkä sanoa, että lapsilla on silloin eniten mielipiteitä ja suurin tarve huomiolle, jota sitten haetaan vähän kyseenalaisin keinoin. Mutta kai se sitten on niin, että ei joka päivä vaan voi olla niin valtavan hauska ja iloinen.

Olen usein puhunut siitä, että haluan pitää blogini mahdollisimman aitona ja rehellisenä liittyen perhe-elämään, koska sellaisia luen mieluiten itsekin.  Nyt hankalamman, tai rehellisesti sanoen painajaismaisen, päivän päätteeksi halusin tulla kertomaan teille, että ei meilläkään aina olla iloisia. Yleensä nämä hankalat hetketkin unohtuu niin äkkiä, kun kohta jo nauretaan koko perhe kippurassa jotain hauskaa ilmettä tai me vanhemmat toisillemme jostain ihan hullusta asiasta. Tänään esimerkiksi mun ei tarvinnut kuin kävellä Aleksin ohi niin se jo nauroi mulle ihan ihme virnistys naamallaan, mikä oli tosi ihanaa huomata. Tällaiset pienet humoristiset hetket on arjessa tosi tärkeitä, se tuo elämään ihanaa turvallisuudentunnetta ja sellaista "me" -henkeä. Parisuhde on selkeästi kunnossa, kun pystytään nykyään tällaisina täystuhopäivinäkin nauramaan toisillemme, eikä enää nalkuteta, että "sun vuoro hoitaa tää, mä meen nyt kattomaan netflixiä." Terveisiä parisuhteeseen ennen parisuhdeterapiaa, we nailed it!

Okei, eli  mikä meidän maanantaissa sitten mättää. Eniten ehkä se, että takana on hauska viikonloppu, kun on saanut vaan olla, aikataulut on olleet vähän sinne päin, ja lapset ovat saaneet meiltä vanhemmilta erityispaljon huomiota. Kun koittaa maanantai, mun sähköposti täyttyy posteista, postilaatikko laskuista, kännykkä viesteistä ja kalenteri velvollisuuksista (hauskoista ja vähemmän hauskoista). Ja ajatelkaa, en edes käy päivätyössä. Aleksin maanantai alkaa joko aamulla, iltapäivällä tai sunnuntai-iltana työvuorolla. Ennen töidenalkua yritän antaa hänelle mahdollisimman paljon rauhassaoloaikaa, ns. viikonlopunjatketta, koska töihinlähtö on aina töihinlähtö, kyllä te tiedätte. Vaikka töissä sitten onkin hauskaa, niin lähteminen voi olla isokin juttu, varsinkin maanantaisin (tai sunnuntai-iltaisin). Tämä taas on yksi syy siihen, miksi minä itse rakastan maanantaita; rakastan velvollisuuksia, jotka ei välttämättä liity kotiin ja lapsiin, vaan blogiin, valokuvaamiseen, yhteistöihin ja muuhun "somehörhöilyyn", joka on näin kotona ollessa ainoa juttu, mikä erottaa Heidin ja äidin toisistaan. 



Lapset eivät ole aina samaa mieltä. Eivät he vielä erota viikonloppua arjesta, varsinkin, kun arkea heillä rytmittävät vain kaksi kerhopäivää ja torstainen puheterapia. Siksi he varmaankin huomaavat maanantaisin pienen kiristymisen meidän aikuisten ilmapiirissä. Kun minä avaan läppärin maanantaina poikien ollessa kerhossa, muutun heti työnarkomaaniksi, jonka täytyy saada vielä yksi teksti kirjoitettua, yhdet kuvat otettua, toiset editoitua ja ainakin kaksi seuraavaa postausta viimeisteltyä. Sellainen olen, ja olisi mielenkiintoista tietää, kuinka nimenomaan tämä minun asennoitumiseni vaikuttaa lasten mielialaan heidän palatessaan kotiin kerhosta. Huomaavatko he, jos päässäni pyörii  postaus, joka jäi kesken tai vielä lähettämätön sähköposti? Pojat ovat kerhon jälkeen selkeästi väsyneitä, varsinkin Eetu, joka nukkuu kaikkina muina päivinä vielä päiväunet. Kerho on juuri päiväuniaikaan, joten maanantaisin ja tiistaisin päikkärit on nyt jätetty välistä. Olen miettinyt pääni puhki, mikä meidän rakasta kolmevuotiasta kiukuttaa, mutta sehän taitaakin olla uhma ja kerhoväsymys. Viisivuotiastamme ei yksinään kiukuta mikään, mutta hän on herkkä lapsi, ja käy omia tunnetaistelujaan aina ajoittain. Pikkuveljen uhmailu ja sen aikaansaama huomio saattavatkin laukaista hänessäkin omat riehumispiikkinsä tai jopa surullisuuden, mikä on tottakai ihan täysin normaalia, vaikkakin näin vanhemman näkökulmasta myös todella koskettavaa seurata.

Paras keino selvitä lasten hyperaktiivisesta riehumistilasta on pysyä itse mahdollisimman rauhallisena, eikä antaa liikaa huomiota riehumiselle, parasta on kohdistaa lasten energia johonkin hyödyllisempään puuhaan. Se on toki helpommin sanottu kuin tehty, ulos tai maalaamaankaan ei ehdi välttämättä juuri siltä seisomalta, kun mukana pyörii myös tämä kahdeksankuinen. Uhmaikä on juuri sitä varten tehty, että lapsi saisi etäisyyttä vanhempiin ja alkaa itsenäistymään. Meidän oma kolmevuotias käy nyt läpi todella voimakasta uhmaa, ja se saa välillä kaikkien hermot jokseenkin tiukille. Ei olla vältytty itkupotkuraivareilta ja itkeminen (lue:itkukarjunta) on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus oikeastaan jokaisen hänen ja isoveljensä käymän konfliktin jälkeen. Yksi parhaista raivokohtaukseen tehoavista keinoista on ohjata uhmäikäinen rauhalliseen huoneeseen ja istua hänen vieressään kohtauksen ajan. Mä oon aina sanonut pojille, että saat olla vihainen, pettynyt, surullinen jne, mutta ketään ei saa satuttaa (Eetun uhma kohdistuu liian  usein Anttiin raapimalla). Raivokohtaus on lapsellekin iso ja pelottava juttu, ja silloin on lapsen oma tunneälyn, itseluottamuksen ja omantunnon kehittymisen kannalta tärkeää, ettei lapsi koe tulevansa hylätyksi tai arvostelluksi negatiivistenkaan tunteiden keskellä.

Okei, tuo on se mitä hoen itselleni nyt ja melkein joka kerta, kun on tarpeellista kohdata uhmaava lapsi. Mutta joka kerta en onnistu, joskus on vaan pakko sulkeutua toiseen huoneeseen ja pistää ovi tiukasti kiinni, että saa edes minuutin, pari hengittää pahimmat höyryt ulos. Olen myös huutanut takaisin, uskokaa pois. Ja on kuulunut ihan varmasti naapuriin saakka.



Nyt Even nukkumisharjoitusten aikana, joista avaan tänne blogiinkin hieman myöhemmin, olen itse nukkunut vielä tavallista huonommin. Me lopetettiin siis yöimetykset nyt niin sanotun tassukoulun avulla, joten entisen tissi suuhun ja jatka unia -metodin sijaan nyt täytyy nousta ylös, rauhoittaa vauva uneen ja siis herätä oikeasti itsekin. Ensimmäiset yöt herättiin 5-6 kertaa, nyt enää 2-3 kertaa. Ennen nukkumisharjoituksia me valvottiin noin 1,5 viikkoa ensimmäisen puhkeavan hampaan vuoksi, joten univelkaa on kertynyt enemmän tai vähemmän. Siksi varmaan juuri nyt maanantait ja Eetun "itsenäistymisharjoitukset" tuntuvat entistä raskaammilta. Onneksi (tai ainakin toivottavasti) tassuttelun pitäisi lopettaa yöheräilyt noin 1-2 viikon kuluessa. Uhmakin loppuu aikanaan, yleensä noin viidenteen ikävuoteen mennessä, jolloin ollaan toki jo aloittelemassa pikkuneidin uhmaikää. 

Lapsiperheessä kohtaa kokoajan pieniä ja isompia haasteita, joita ei saa paisuttaa päässään liian suuriksi. Vaikka väsyneenä arjen keskellä tuntuu, ettei uhma lopu ikinä, eikä Antti saa enää koskaan elää naarmuttomilla kasvoilla, on totuus onneksi aivan toinen. Eetu on kehittynyt jo nyt tosi paljon tunteidenhallinnassa, ja on oppinut nyt raapimishyökkäyksen sijaan sanomaan, että nyt mä haluan raapia sua, joten suurimmilta osin Anttikin on jo turvassa. Me edistytään siis koko ajan, niin lapset kuin vanhemmatkin, ja miettikää mitä eksperttejä me ollaankin sitten, kun Eve pääsee uhmastaan joskus viiden vuoden kuluttua. Viisi vuottakin on tosi lyhyt aika elämässä, kyllä sen aikaa kestää näitä raivokkaampiakin maanantaipäiviä. 

Tuntuipas hyvältä tulla ihan vaan kertomaan, että meillä on nyt vähän hankalampia ja väsyneempiä aikoja. Kertokaa tekin kommenteissa mikä mieltä painaa! Tuetaan toinen toisiamme. ❤

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.