sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

6 X HYVÄT JA HUONOT ÄITIYSMANEERIT





Aloin tässä eräänä päivänä kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon oikeasti toistan samoja lauseita ja toimintatapoja tässä vanhemmuuden keskellä. Kaikilla ihmisillähän on tunnetusti omanlaisiaan tapoja, joita he toistavat omien toimintamalliensa mukaisesti. Äitiydessä helposti sitten valahtaakin sellaiseen maneerien kouruun, jossa polskitaan tyytyväisenä eteenpäin, kunnes lapset lentävät pesästä, tai jopa sen jälkeenkin. Eikä se ole välttämättä huono juttu, jos osaa erottaa ne huonot toimintatavat ja kehittää itseään niistä irti. Minullakin on huonoja toimintamalleja, joista yritän aktiivisesti päästä eroon. Negatiivisuus kun synnyttää negatiivisuutta.

MILTÄ SUSTA TUNTUU?


Kysyn tätä lapsiltani joka päivä, monta kertaa päivässä. En oikeastaan ole ihan täysin varma, miksi juuri tuo lause, joka hyvin paljon tuo mieleen terapeutin ja psykologin, on jumiutunut kiinni omaan lausevarastooni. Useimmiten kysyn lapsiltani heidän tuntemuksistaan aina aamulla, päikkäreiden jälkeen ja heidän harmistuessaan jostain (tai oikeastaan harmistuksen selvittyä ja lapsen rauhoituttua hieman). Tämä maneeri voi olla välillä hyvinkin ärsyttävä, varsinkin lapsista, mutta itseasiassa he ovat oppineet nimeämään omia tunnetilojaan ja ajatuksiaan tämän kysymyksen avulla. Varsinkin Eetu on hyötynyt paljon siitä, että saa sanallisesti tuoda ilmi niin harmit kuin ilonaiheetkin.

EN OTA NEUVOJA VASTAAN


Tämä kuuluu myös hyvien äitiysmaneereiden piiriin. Sukupolvi sukupolvelta jaellaan nuoremmille äideille ohjeita ja neuvoja, niin hyviä kuin huonojakin. Neuvoja annetaan neuvolasta, kerhosta, ystäviltä, kaupanjonosta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen nainen kasvaa äidiksi vielä pitkään raskauden jälkeen, ja että äidille tulee luonnostaan ne omat vaistot, joilla kommunikoida oman lapsen kanssa ja kasvattaa häntä. Olen aina ollut varma omista äitiystaidoistani, ja vaikka minulla on jonkin verran kehitettävää ja varmasti lasten kasvaessa  vielä paljon opittavaa, niin minä itse tiedän kaikista parhaiten, kuinka omat lapseni kuuluu kasvattaa. Se oli jotenkin todella omituinen tunne, mikä tuli esikoisen aikaan synnytyssairaalassa, se äidinvaisto. Vaikka minulla ei ollut yhtään kokemusta pienen vauvan hoidosta omien nuorempien sisaruksieni lisäksi, niin en enää synnytyksen jälkeen juurikaan kysellyt neuvoja, esimerkiksi milloin vaippa kuuluu vaihtaa tai saanko ottaa vauvaa viereen. Huoneessa oli hetken aikaa kanssani myös edellisenä päivänä synnyttänyt äiti, minua itseasiassa huomattavasti vanhempi, ja hän pyysi hoitajilta lupaa esimerkiksi vaipanvaihtoon tai pissallakäymiseen. Se oli mun mielestä tosi hassua. Luulin aluksi, että hänelle on tehty sektio tai vauvan olevan keskonen tms, mutta hän olikin samassa tilanteessa kuin minä; ensimmäisen lapsen täysin luonnollisin keinoin alakautta synnyttänyt äiti, joka vaan vielä kasvatti omaa varmuuttaan. 

VOI ETTÄ SÄ OOT SÖPÖ!


Äh, tämä lause. Sanon tämänkin monta kertaa päivässä kaikille lapsilleni, mutta Eve on saanut nyt kyllä suurimman osan mun söpöyslässytyksistäni osakseen; ja on ilmeisen tyytyväisesti ottanut ne vastaan. Äideillä on varsin paljon erineviä mielipiteitä siihen, että saako lapsille lässyttää vai ei. Minun mielestäni saa, eivät he siitä pilalle mene. Kun Antti ja Eetu ovat huomanneet minun lässyttävän ja kimisevän Eveliinalle kaiken maailman "sä oot niin söpö" ja "voi ei muru, tuliko nyt pipi" -höpötyksiä, niin he ovat itsekin alkaneet tehdä sitä. Eveliinalle siis, eivät koskaan meille aikuisille tai toisilleen. Tämä on kehittänyt heidän empatiataitojaan huomattavasti.



TAHATON VALEHTELU JA TIETOINEN KIRISTÄMINEN


Näitä maneereita ajatellessani tunnen omantunnon kolkuttavan ja häpeän punan  nousevan kasvoilleni. Minä valehtelen lapsilleni lähes päivittäin, tahtomattani tosin. Mulla on aina imetysaikana (ja varmaan muutenkin) ihan järjettömän huono muisti. Monet kerrat pojat ovat pyytäneet esimerkiksi juotavaa, jonka olen luvannut antaa hetken päästä. Heti, kun olen imettänyt Even. Heti, kun olen vienyt pyykkikopan takaisin pesuhuoneeseen. Eikä sitä hetkeä koskaan sitten tule, koska unohdan lähes samantien, mitä minulta on pyydetty. Lapset sitten hetken päästä kyllä muistuttavat varsin terävästi pyynnöstään. Pojatkin ovat noteeranneet muistivajeeni, ja huomauttelevat minulle ajoittain hajamielisyydestäni.

Valehtelun lisäksi käytän välillä kiristystä, jotta saisin oman tahtoni läpi. "Jos et mene nyt heti sänkyyn, niin huomenna ei sitten katsota aamulastenohjelmia." Ihailen todella paljon niitä vanhempia, jotka pystyvät kasvattamaan lapsensa vauvasta aikuisuuteen kiristämättä heitä kertaakaan. Itsekin yritin, yritin todella. Nyt kolmen lapsen ja noin vuoden mittaisen unottomuuden myötä olen oikea pohjanoteeraus siitä, mitä olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Kiristystä käytän vain huonoimpina päivinä, kun oikeasti haluaa vaan, että ne lapset menevät kiltisti ja mahdollisimman nopeasti nukkumaan, vaikka eihän se hyvä ole. Se vain pahentaa tilannetta, ja kaiken lisäksi opettaa lapsille, että se on ihan ok. Ihan hyvin voisin vain sanoa noina huonoinpinakin päivinä, että "nyt on nukkumaanmeno aika. Ethän sinä jaksa aamulla nousta katsomaan lastenohjelmia, jos et mene ajoissa nukkumaan." Huomaan kiristäneeni vasta jälkikäteen, ja poden syyllisyyttä, joka ilmeisesti kuuluu tähän äitinä olemiseen varsin vahvasti. 

KIVA ÄITI VS KOTIÄITI


Toinen maneeri, josta en ole kovin ylpeä. Kun emme ole kotona, vaan esimerkiksi kaupassa tai muuten vaan ulkona, olen kiva äiti. Se äiti joka ei katso tuimasti, ei huuda eikä nykäise kädestä, jos veljekset nahiselevat. Kotona sitten taas pojat saavat tietyissä tilanteissa niitä tuimia katseita, murahduksia ja kyllä joskus vetäisen veljen toisen kimpustaan pois, jos tilanne alkaa mennä liian kriittiseksi. Ulkona puhun, keskustelen, kumarrun lapsen tasolla, pysyn rauhallisena ja mikä ehkä kamalinta, nauran enemmän. Nauran kotonakin lasten kanssa ja heidän jutuilleen tosi paljon, mutta kodin ulkopuolella vielä enemmän. Tämä ei johdu itseasiassa edes siitä, että haluaisin näyttää muille, miten hyvä ja rauhallinen äiti olen, tai siitä etten kehtaisi ulkona olla samanlainen kuin kotona. Ulkona minun on vaan helpompi käsitellä lasten oikkuja, ja ehkä helpompi jopa olla rento ja hauska äiti. Sisällä kaikki ylimääräinen paine, kuten riehuminen ja varsinkin lasten kinastelu vaan kaatavat seiniä lisää päälle, ja mieliala jää helposti sellaiseksi puolipositiiviseksi. 

ESIKOINEN VALOKEILASSA


Jos keskimmäinen itkee, esikoinen haukkui tyhmäksi. Jos vauva itkee, esikoinen vei lelun kädestä. Jos esikoinen itkee, hän itse kiusasi pikkusisaruksiaan ensin ja itkee nyt, kun sai samalla mitalla takaisin. Aina, kun jotain tapahtuu, ja tulee sellainen arkielämän pieni "kriisitilanne" eteen, niin jostain syystä olen aina kuulustelemassa ensimmäisenä Anttia. Ja uskoakseni, ettei hän ole tehnyt mitään, saati ollut lähelläkään tapahtumapaikkaa, kysyn varmuuden vuoksi vielä Eetulta. Tästä haluan ihan todenteolla päästä eroon, koska suurimmaksi osaksi näissä tapauksissa keskimmäinen itkee ihan vain uhmaansa, vauva on pudottanut lelun itse ja Anttia oikeasti on nuorempi sisarus paukautanut lelupanssarivaunulla takaraivoon. Tämä tosin pätee myös positiivisissa asioissa; jos näen olohuoneessa valtavan hienon piirrustuksen (kuten toki kaikki omien lapsien teokset), niin ajattelen sen olevan esikoisen. Ja jos näen, että keskimmäinen on saanut sitä vettä juotavakseen, jota on minulta pyytänyt jo tunti sitten, ajattelen tietysti Antin antaneen sen hänelle.

Osuiko joku näistä maneereista myös sinun kohdallesi? Millaisia muita maneereita olet huomannut?

1 kommentti:

  1. Minulla on vahvana myös tuo "Miltä sinusta tuntuu" -kysymys, mutta sen toisaalta ajattelen hyvänä. Sen kautta lapsi voi oppia oikeastikin tunnistamaan niitä omia tunnetilojaan ja oppii kertomaan, miltä tuntuu eikä kätke tuntemaansa vain sisälleen kun ei osaa sanoa sitä :) En pidä yhtään huonona siis.

    "Olehan nyt kiltisti" on lausahdus, josta yritän opetella epätoivoisesti eroon. Minusta on "väärin" käskeä lasta olemaan kiltisti; mitä se edes oikeasti tarkoittaa? No, silti sorrun siihen aivan liian usein..

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.