tiistai 11. heinäkuuta 2017

Vuoden mittainen suru


Vuosi sitten, 11.7.2016, kävelin huolissani, mutta kuitenkin toiveikkaana sisään Tampereen Terveystalon ovista. Olin raskausviikolla 13. Ulos kävelin itkua pidätellen ja kädet täristen. Olimme menettäneet pienen vauvanalkumme. Tuon päivän tapahtumat ovat loppupäivän ajalta usvaa. Ainoat asiat, jotka muistan kirkkaasti ovat valtava määrä kyyneleitä, A:n lohduttavat halaukset ja esikoisen surullinen kysymys: miksi äiti itkee? 

Vuosi sitten muserruin palasiksi, enkä ollut yhtään varma pääsenkö siitä valtavasta tyhjyydentunteesta ja ahdistuneisuudesta koskaan eroon. Nyt, vuotta myöhemmin, olen maailman ihanimman pienen tyttären ja kahden upean pojan äiti. Elämä jatkuu sittenkin. Kuitenkin tuo pikkuihminen, jota emme koskaan päässeet tapaamaan, tulee aina olemaan osa minua, osa meitä.

Vaikka raskaus ei ollut ehtinyt vielä niin sanotun riskirajan ylitse, niin menetys tuntui, ja tuntuu edelleen, todella suurelta. Sitä vauvaa odotettiin ne kolmetoista ensimmäistä viikkoa niin kovasti. Tämä päivä on mennyt vähän haikeissa fiiliksissä, mutta olen koittanut lasten nähden olla ihan normaali. Käytiin mummilassakin pitkästä aikaa kylässä, ja oman äidin ja siskon seura kyllä tekivät ihan hyvää. 


Ajoittain pyörii mielessä, että minkähänlainen pikkutyyppi tuo menetetty vauva olisi ollut? Miksi raskaus keskeytyi ja miksi alkio ei poistunut kohdusta itsestään? Meillä olisi nyt puolivuotias vauva. Toisaalta ajatus siitä tuntuu kauhealta, koska ilman keskenmenoa meillä ei nyt olisi Miniä. Vielä en pysty ajattelemaan keskenmenoa ilman, että tunnen oloni valtavan surulliseksi. Keskenmeno on ollut yksi suurimmista ahdistuneisuushäiriön oireiden laukaisevista tekijöistä, ja vielä nytkin tuntuu palanen kurkussa ja valtava paino harteilla sitä ajatellessa. En aamulla vielä ollut varma haluanko ollenkaan julkaista blogiin tekstiä tästä aiheesta, koska sen muisteleminen on niin kauhean vaikeaa. Toivottavasti tämä vuoden takainen muisto alkaisi ajan kanssa kultaantumaan.

Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Keskenmenokertomukseen pääsette tästä linkistä: Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Vahvistaahan?

6 kommenttia:

  1. Voimia suruusi. Ikävää kuulla että sinäkin olet sen kokenut.. <3

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, kun uskallat jakaa näin vaikeitakin tunteita. <3 Paljon voimia raskaaseen päivään.

    VastaaPoista
  3. Voimia <3 Minusta olet todella rohkea, kun uskallat jakaa tällaista henkilökohtaista ja perheellesi raskasta aihetta. Arvostan avoimuuttasi!

    VastaaPoista