maanantai 27. helmikuuta 2017

Unelma itsestä | Viides viikko

Toinen valmennuskuukausi sisältää itsetunnon pohdiskelua, mielikuvaharjoittelua, perusrutiineiden ylläpitämistä ja yhden lepoviikon. Lepoviikko ei siis poikkea nykyisistä viikoistani juurikaan, koska liikunnan harrastaminen on tällä hetkellä mitä on: kävelyä ja joogaa. 



Itsetunnon pohdiskelu alkaa nyt kuudennella viikolla, mutta viides viikko keskittyi arkirutiineihin, jotka tukevat omaa ihannetilaa. Itselleni yksi tärkeä ja mieluinen arkirutiini on kauppareissut, koska silloin saa tehdä valintoja oman hyvinvointinsa eteen oikein huolella. 



Viikon suosikkitehtäväni oli ihanneaamun suunnittelu; täytyi pohdiskella, millainen aamu saisi mielen energiseksi ja leveän hymyn huulille.

Oma unelma-aamuni olisi sellainen, että saisi herätä auringonvaloon rakkaan vierestä, ilman herätyskelloa. Tällaisia ovat viikonloppuaamut silloin, kun lapset eivät ole heränneet jo kuudelta. Aamu jatkuisi parinkymmenen minuutin mittaisella aamulenkillä auringonpaisteessa, sen jälkeen kävisin aamusaunassa ja söisin aamupalaksi samaa kuin aina, eli kaurapuuroa marjoilla ja pähkinöillä, lisäksi kahvia ja paljon vettä. Aamu päättyisi leikkihetkeen yhdessä lasten kanssa tai lepohetkeen miehen kainalossa. 

Unelma-aamuani ei ole kovin vaikea toteuttaa, itseasiassa monet viikonloppuaamuni ovat tämänkaltaisia. Ekstraa olisi tuo aamusauna, ja usein ne lasten leikit aamupalan jälkeen eivät ole ihan niin rauhallisia. Olen kyllä tyytyväinen ihan vaan siihen, että saan aamuisin tehdä asioita, joista nautin. Esimerkiksi aamuvuoroviikolla, kun pojat menevät päiväkotiin, on vaikeaa löytää sellaista seesteistä olotilaa. Niissäkin on kuitenkin se jokin oma juttunsa, josta tykkään; nimittäin juuri se arkisuus. Tavallisuus on joskus maailman parasta.

Kurkkasin tänään jo kuudennen viikon tehtäviä ja pohdintoja työkirjasta. Nyt alkaisi melkoisen syvällinen itsetunnon pohdiskelun viikko ja rehellisesti sanottuna se hirvittää. Minulla on ollut nuorena taipumusta itseinhoon ja itsetuntoni on ollut ajoittain ihan pohjamudissa. Syömishäiriöajattelu on ollut läsnä osittain jo ala-asteella, mutta en ole valmis avaamaan sitä nyt tässä tekstissä sen enempää. Joka tapauksessa, itsetunto-ongelmat ovat olleet läsnä pitkään, yläkoulu ja lukioaikana voimakkaammin, aikuisiällä vähän vaihtelevasti (kuten olen aiemmin täällä kertonutkin). Nyt tämän raskauden kohdalla olen ollut jotenkin ihan sekaisin, ja sen myöntäminen tässä ja nyt tuntuu tosi pelottavalta. 



Alkuraskaus meni lähinnä keskenmenoa pelätessä, joten itsetunnon pohdiskelu jäi ihan taka-alalle, eikä ollut mitään merkitystä painolla/turvotuksella tai millään muullakaan ulkonäköön liittyvällä. Vain sillä oli väliä, että vauvalla on kaikki hyvin. Nyt monessa ultrassa käyneenä, monet kerrat sydänäänet kuulleena ja monet potkut tunteneena on mieli sen suhteen paljon rauhallisempi. En tietenkään ennen rakenneultraa ja ennen synnytystäkään voi olla ihan 100% varma pikkuisen tilasta. Mieleni on kuitenkin nyt alkanut jälleen tehdä jos jonkinmoisia kiemuroita omaan vartalooni liittyen. Minussa on ikäänkuin kaksi Heidiä kamppailemassa: on se fiksu, vauvan ja omaa parasta ajatteleva ravintotieteilijä-Heidi, jolle tärkeintä on se, että saan ravinnosta kaiken sen mitä vauvan kanssa tarvitsemme, eikä muulla ole mitään väliä. Olo on jopa itsevarma. Sitten on se Heidi, joka haluaa pienentää annoskokoja, jonka mielestä oli hyvä juttu, että paino putosi noron aikana eikä ole juurikaan noussut sen jälkeen. Se Heidi, joka katsoo peiliin ja näkee vain leveän lantion, isot reidet ja muka ne ylimääräiset kilot, joita ei tarvisisi tulla. Heidi, joka arvostelee kaikkea tekemäänsä, eikä mikään ole tarpeeksi hyvin tehty. Tiedän järjellä, että normaalipainon alarajalla olevalle raskauskiloja saisi kertyä 10-12, ilman, että siinä olisi mitään ylimääräistä. Olen nyt viikolla 21, ja painoa ei ole alkupainoon verrattuna tullut yhtään. Olen pystynyt kontrolloimaan vääristynyttä ajattelumalliani jo pitkään, enkä edelleenkään ole antanut sille valtaa. Aina sitä kuitenkin miettii, että mitä jos tuleekin stressitilanne muualla elämässä, miten sitten enää saan pidettyä ohjia käsissäni? 

Näiden asioiden kirjoittaminen on vaikeaa, enkä täällä varmaan voi koskaan ihan kaikkia mielensopukoideni todellisimpia tuntoja edes päästää ulos. Yritän parhaani mukaan käydä työkirjaa läpi ja pyytää apua näiden vaikeiden kausien aikana. Juuri tämän takia valmennukseen osallistuinkin: jos syömishäiriökäyttäytyminen ja ajatukset ovat läsnä raskausaikana, niin ne eivät erittäin todennäköisesti tule ainakaan helpottumaan raskauden jälkeen. Haluan jo nyt olla valmiina siihen tunnemyrskyyn, mikä mahdollisesti on edessä. Jos vain olisi mahdollista niin haluaisin jo tämän lyhyen valmennuksen ja loppuraskauden aikana oppia hyväksymään kehoni kokonaisuudessaan. Se prosessi kylläkin tulee viemään todella paljon enemmän aikaa.






Nyt käynnistyvät valmennusviikot tulevat olemaan minulle henkisesti vaikeita ja toivottavasti sitä kautta myös voimaannuttavia. Tästä syystä en tule luultavasti kirjoittamaan viikottain raporttia edistymisestäni, mutta toki ainakin toisen valmennuskuukauden lopussa kerron, missä mennään. Haluan vielä sanoa, että nämä vaikeat kaudet tulevat minulle nykyään jaksottain, eli parin, kolmen viikon päästä saatan olla jo ihan toista mieltä näistä asioista, ja taas muutaman kuukauden päästä rypeä tässä kamalassa itseinhossa. Syön edelleen ihan normaalisti ja riittävästi, tällä hetkellä onneksi kamppailu tapahtuu vain pääni sisällä eikä vaikuta meidän kummankaan terveyteen negatiivisesti <3.

Voimaa ja aurinkoa teidän kaikkien päivään ja alkavaan viikkoon!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti