tiistai 19. heinäkuuta 2016

Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Vahvistaahan?

Vaikka nyt kirjoitan tästä asiasta ihan julkisesti ja avoimesti, toivon että asiasta ei lähdetä "kylillä huutelemaan" tai asiaa sen enempää spekuloimaan. Ne kyllä löytävät tekstini, joiden on tarkoitus. Ja ne, joita ei kiinnosta, älä edes lue.

Viimeiset 9 päivää ovat olleet elämäni oudoimmat. Surulliset ja pimeät.

Maanantai 11. heinäkuuta 2016

Olen jännityksestä sekaisin koko aamuvuoron. Tarkoitus olisi karata jo yhdeltä töistä, jotta ehtisin Tampereelle. Aika oli varattuna ultra-äänitutkimukseen, niskaturvotusultraan, klo.14:20. Raskausviikkoja koossa 12+3.

Kello tulee 12:52 ja linkkaan itseni ulos tehtaalta. Hymyilyttää ja huolettaa samaan aikaan. Reilu kuukausi takaperin alkoi olla kummallinen tunne. Sellainen, jota ei ollu kummassakaan aiemmassa raskaudessani. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa.  Raskausoireet haalenivat kummasti. Ajoittain oksetti ja väsytti, mutta sitäkin tapahtui yhä harvemmin ja harvemmin. Koitin silti ystävien ja mieheni kannustuksella pysyä positiivisena.

Toivo rapistui huolella, kun sain sikiöseulontaan kuuluvien verikokeiden tulokset. S-PAPP-A 183 ja s-hCG-beta 17. Tuo plasmaproteiiniarvo oli todella alhainen, useilla naisilla sen on yli tuhat. Kysyin neuvolasta, kaikki oli kuulemma kunnossa. En uskonut. Tiedän, ettei noiden kahden arvon avulla voi eikä saa alkaa spekuloimaan mitään, mutta onhan se nyt todella matala. Lisäksi oireet häivenivät ja olo oli kummallinen.

Ajelimme hyvän ystäväni kanssa Tampereelle. Juttelimme kaikkea huolistani ja toiveista. Ajattelin kertoa raskaudesta äidilleni viemällä hänelle ison kasan vauvanlankaa. Niitä ei nyt kuitenkaan tarvittu. Toisaalta tiesin, mitä tuleman pitää, toisaalta odotin näkeväni jotain muuta kuin mitä näin. Hoitaja kutsui meidät ajallaan sisään. Ensin kokeiltiin vatsanpäältä. Mitään ei näkynyt. Kummassakin edellisessä raskaudessani tässä vaiheessa (viikot yli 12) sikiö on näkynyt loistavasti vatsapeitteiden läpi. Kokeiltiin alakautta. Kysyin hoitajalta, miksi mitään ei näy? Vaikka tiesin jo vastauksen. Lopulta hän sai näkyviin jotain. Meidän vauvan. Ei pienten käsien tahatonta liikehdintää, ei verenkiertoa, ei sydämensykettä. Arvasin, tiesin. Olo oli silti maailman tyhjin ja surullisin. Ruudulla näkyi pieni musta olento, sikiöksi tunnistamaton. CRL vastasi viikkoja 7+1. Silloin hän oli lopettanut kasvunsa.

Olin järkyttynyt ja pettynyt. Olin kantanut sisälläni kuollutta ihmisalkua noin viisi viikkoa. Hoitaja ei pahoitellut. Sanoi vaan, että nähdään sitten taas ensikerralla. Entäs kohtutulehduksen mahdollisuus? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Kuuluuko nyt itkeä?


Vein ystäväni kotiin kädet rattia vasten täristen. Halattiin. Kun auton ovi sulkeutui, kyyneleet alkoivat valua. Oli kamalan ahdistavaa. Miksi juuri tässä asiassa minun piti olla oikeassa? Kotona mies halasi ja oltiin vaan ihan hiljaa. Esikoinen kysyi, onko äitiä sattunut? Miksi äiti on surullinen? Olo oli loputtoman tyhjä. Seuraavat pari päivää meni lähinnä nukkuessa.

Tiistaina minulle soitettiin Taysista, sain ajan naistentautien polille torstaiksi. Ultrattiin, ja gyne sanoi, että kyllä se eloton on. Aijaa, sitäpä en vielä tiennytkään. Aloitettiin lääkkeellinen tyhjennys, vaikka toivoin kaavintaa. Tiesin ettei lääkeet tehoa, sikiö oli jo niin kauan ollut siellä vuotamatta spontaanisti pihalle, miksi se nytkään tulisi? Eikä se tullut. Lauantaina soitin naistentautien päivystykseen, että ei tapahdu mitään. Käskettiin tulemaan huomenna paikalle. Lääkäri ultrasi, ja sanoi, että sikiö oli jo poistunut, mutta kaikki muu raskausmateriaali oli vielä jäljellä. Sain uuden ajan maanantaille. Menin kotiin ja otin saamani lääkkeet, joiden piti tyhjentää loppu materiaali kohdusta. Ei vaikutusta. Kaavintaan piti varautua olemalla syömättä illan jälkeen. Kummallisinta tässä oli se, että minulla ei ollut minkäänlaista supistelua eikä kipua, vaikka se olisi juuri se juttu tässä, runsaan verenvuodon ohella.

Maanantai-aamuna puoli kahdeksaksi verikokeisiin ja yhdeksältä naistentautien poliklinikan päivystykseen. Ultrattiin, ja gyne sanoi, että materiaalia on vielä jäljellä. Osastolle odottamaan leikkaussalin vapautumista, kyllä se pian vapautuisi.


 Odotin syömättä ja juomatta. Jossain vaiheessa sain tipan, koska olo alkoi olla heikko. Neljältä, 20 tunnin paaston jälkeen, luovuttiin toivosta ja sain syödä ja nukkua yöni "rauhassa". Tänään tiistaina yhdeltätoista pääsin vihdoin kaavintaan. Nukuin nukutusaineen vaikutuksesta reilun tunnin ja vartin yli yksi pääsin jälleen osastolle. Puoli neljältä kotiin. Ei ole kipuja eikä vuotoa, ehkä pientä jomotusta tuntuu kipulääkkeiden läpi alavatsalla. Huimaa vähän ja päätä särkee, johtuneeko sitten hemoglobiinin putoamisesta vai nukutusaineesta, kuka tietää. Olo on nyt helpottunut, kun ei enää tarvitse kantaa sisällään niin suurta surullista asiaa.


Faktahan on se, että noin kolmannes kaikista raskauksista menee kesken, mikäli mukaan lasketaan myös kaikista varhaisimmat keskenmenot, joita nainen ei itse välttämättä edes huomaa. Tämä oli nyt se meidän kolmannes. Asiaan tulisi suhtautua niin, että näitä sattuu ja se on luonnollista. Nyt on silti, vaikka kuinka yritän, sellainen "miksi me ja just nyt"-olo. Tuntuu, että tein kaiken väärin, vaikka en tehnyt. Yritän viimeiseen pisaraan saakka vältellä niitä ihmisiä, jotka sanoisivat tähän, että "te olette vielä nuoria, kyllä teillä on aikaa" tai yhtä tyhmä "kyllä se sieltä vielä JOSKUS tulee". Ne ei nyt auta yhtään. Me tehtiin tämä vauva, ja me odotettiin juuri tätä vauvaa. Ja juuri tämän vauvan me menetimme. Ja sitä me surraan, ei sitä, että nyt ei raskauduttu.

Tsemppiä oikeesti kaikille keskenmenon kokeneille, missä vaiheessa ikinä se tapahtuikaan. Itsestäni tuntuu ihan kauhealta, vaikka raskaus olikin periaatteessa edennyt vasta reilulle seiskaviikolle. Kun valmistautuu johonkin näin suureen ja onnelliseen muutokseen henkisesti kolme kuukautta, niin se tyhjyys sen menettämisen jälkeen on ihan järjetöntä. Ja iso iso kiitos kaikille ihanille ystäville, jotka on olleet tukena <3

6 kommenttia:

  1. Osanotto! :( Vaikka en lapsita tiedäkkään tai oikein osaa sanoa mitään, mutta kyllä voin vaan kuvitella miltä tuntuu menettää lapsi tai lapsenalku - en tiedä. Jotain kun niin paljon toivoo, odottaa, rakastaa ja jonka sitten menettää, on se vähintään raastavaa.. Voimia teille ♡

    VastaaPoista
  2. EDIT: kyseessä siis heinäkuu, eikä kesäkuu. Moka korjattu tekstiin.

    VastaaPoista
  3. paljon voimia<3

    meillä päättyi raskaus keskenmenoon rv 12+2. oltiin käyty varhaisultrassa rv 7 ja siellä näkyi syke ja tyyppi oikeassa paikassa. rv 12+2 aloin yhtäkkiä vuotamaan verta. ajettiin miehen kanssa sairaalaan ja ultrassa todettiin että pieni vastasi viikkoja 8. olin kantanut miniä vtsassa kuolleena monta viikkoa. tuntui pahalta kun sitä ei ollut itse tajunnut. tuona päivänä tuntui, että elämältä katosi pohja.

    jotenkin se elämä on siitä rakentunut. näin 3,5v myöhemmin asia on edelleen rankka, mutta ei ihan koko ajan mielessä.

    toipumisia teille ja voimia raskaisiin päiviin<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia teille myös <3.
      On kyllä tosi musertavaa kuulla, että on kantanu sisällään kuollutta olentoa tietämättä siitä mitään. Itselleni ainakin se oli kaikista pahinta kuulla.

      Poista
  4. Anonyymi2/9/16

    voi Heidi ❤

    VastaaPoista