keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pikkuveljen synnytyskertomus

Sunnuntaina aamu alkoi kovin tavallisesti. Tuntuvia supistuksia tuli satunnaisesti, ei mitenkään säännöllisesti tai voimistuen. Syötiin aamupalaa ja oltiin vaan. Kahden aikaan lähdettiin mieheni porukoille juhlimaan hänen siskojensa syntymäpäiviä. Supistukset tuntuivat alaselässä ihan samalla tavalla kuin edellisinäkin päivinä, joten en ollut niistä moksiskaan. Sukulaiset kyselivät, että joko kohta syntyy ja anoppi käski painua samantien sairaalaan, kun tulee kaksi kipeää supistusta peräkkäin. Kahvilla minun ei tehnyt mieli syödä mitään, kun oli vain makeaa tarjottavaa ja supistukset sai oksetusolon aikaiseksi. Pyysimme kahvittelun jälkeen mieheni vanhempaa pikkusiskoa ja hänen miestään vauvalle kummeiksi, ja he suostuivat. Katseltiin hetki telkkaria ja sitten appiukko alkoi höpöttää syömisestä. Mulle ei vieläkään maistunut mikään, mies söi hampurilaisen ja Antti söi spagettia. Supistuksia tuli edelleen harvoin, mutta pöydässä istuessani tuntui kovempi supistus ja sen jälkeen lämmin tunne alakerrassa. Menin vessaan ja samalla sanoin miehelle, että voitais varmaan pian lähtee kotiin niin pääsen nukkumaan päikkärit heti, kun supistukset taas loppuu. Vessassa tulikin taas supistus, joka oikeasti poltti mahaa ja alaselkää, täytyi kumartua lavuaarin ylle. Heti perään tuli toinen. Kävin nopeasti pissalla ja yhtäkkiä tuli ihan kummallinen olo. Sellainen epätodellinen ja paniikinomainen ajatus siitä, että näähän muuten nyt on synnytyssupistuksia!

Matelin ulos vessasta ja kädet tärisivät. Sanoin miehelle, että nyt haetaan sairaalakassi ja Antin kamat, nyt mennään! Aleksi oli silleen, että häh, niin kotiin vai? Tivasin, että ei kun sairaalaan, tää syntyy nyt! Antin nuorempi täti kävi kertomassa muille, että lähdetään kohti sairaalaa ja kaikki oli ihan, että mitäh? Sanoin vielä kuitenkin, että saatetaan tulla vielä takas, jos nää loppuukin synnärin ovella.

Jätettiin Antti mummulaan ja kaahattiin kotiin. Kävin kotona taas vessassa, alkkareissa oli verta, paljon. Keräsin äkkiä loput kamat sairaalakassiin ja mies pakkaili pojan tavaroita. Sitten otettiin koira matkaan (vietiin mummulaan hoitoon), heitettiin kissalle hiekkaa muovipyttyyn jos ei tulla saman päivän aikana takas ja lähdettiin. Sit alkoi oikeasti tapahtua. Laskin, että supistuksia tulee neljän minuutin välein ja jo ennen kuin päästiin takaisin mummulaan, ne olivat voimistuneet niin, että piti jo puhallella. Lähdettiin ajamaan kohti Tamperetta. Ideaparkin kohdalla sattui jo tosissaan, mutta olin rauhallinen. Jännittyneisyys vain lisäisi kipua, sen opin ekassa synnytyksessä. Puhaltelin rauhassa jokaisen supistuksen lävitse Tampereelle saakka.

Aleksi jätti minut synnytysvastaanoton ovien eteen ja lähti etsimään parkkipaikkaa. Käskin tulla aika nopeesti takas, sattui jo yhtä paljon kuin Antin synnytyksessä täysin auenneena. Matelin vastaanottoon, puhaltelin taas supistuksen läpi ja sitten ilmoittauduin. Hoitaja otti minut vastaan ja kyseli supistuksista, vuodoista, streptokokista ja edellisestä synnytyksestä. Kävin pissalla ja menin käyrille makaamaan. Täti laittoi anturit kiinni ja sanoi pitävänsä minua siinä ainakin kaksikymmentä minuuttia. Heitin hetken siinä jotain läppää ja sanoin sitten myös että sattuu muutes jo yhtäpaljon kuin edellisessä synnytyksessä siinä vaiheessa, kun olin täysin auki. Hoitaja oli ihmeissään, että miks mä näytän niin rauhalliselta ja halusi heti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Hoitaja hymyili ja naurahti, että hyvä sä kyllä oot arvioimaan, tää on täysin auki! Siinä vaiheessa olin ite ihan ihmeissäni. Supistukset oli alkanu tulla säännöllisesti noin tuntia aikaisemmin. Olin TUNNISSA auennut x määrästä kymppiin. Hoitaja kysyi, että onko mies tulossa mukaan, koska nyt mennään! Sanoin, että juu se on kai siellä odottelemassa ja hoitaja syöksyi ohjaamaan miestä laittamaan tavarat kaappiin ja sisäkenkiä jalkaan. Hän pakkasi housuni ja kenkäni muovikassiin, heitti päälleni aamutakin ja lähti kärräämään minua sängyllä yläkertaan. Matkalla hän vielä ihmetteli, että miten ihmeessä oon niin rauhallinen. Puhaltelin jokaisen kerta kerralta kipeämmän supistuksen lävitse ja välissä olin taas iloinen ja höpöttelin kaikkea.

Synnytyssali oli todella pieni edelliskertaan verrattuna ja siellä hääräsi kätilön lisäksi opiskelija. He koittivat kiireessä laittaa kanyyliä käteeni antibiootin antamista varten ja joutuivat irrottamaan sen monta kertaa ja laittamaan aina uudestaan. Toiseenkin käteen sain jonkun kanyylin. Kätilöt räpläs niiden piikkiensä kanssa niin kauan, että mua alkoi jo ponnistuttaa. Ilmaisin asiani, ja kätilö tarkasti vielä olinko varmasti täysin auki ja kuinka korkealla vauva on. Oli vielä kuulemma aika korkealla, mutta sain varovaisesti kokeilla ponnistamista. Vauva laskeutui vähän alemmas ja pian meni lapsivesikin. Tää vaihe on mulla vähän hämärän peitossa, kun siinä oli ihan hirvee sähellys menossa. Kätilö tutki, ja totes että siellähän tuntuu korva. Hän käski opiskelijankin kokeilla. Niin siinä kaikki räpläs mua sitten taas hyvän tovin, kun mä puhaltelin kiltisti ihan saakelin voimakkaita supistuksia ja hymyilin välissä. Vauvan sykkeet alkoi laskea, mutta kätilön mukaan oli ihan normaalia vielä. He laittoivat vauvan päähän kuitenkin sykepinnin ja lääkäri ja muita kätilöitä tulvi huoneeseen. Silti se "pääkätilö" vaan sanoi kaiken olevan kunnossa. Olin jo siinä vaiheessa tietoinen, ettei kaikki oo kunnossa, kun he totesivat korvan tuntuvan ensimmäisenä synnytyskanavassa. Sain taas ponnistaa ja kuulin itekin miten vauvan sykkeet olivat TODELLA hitaat supistuksen aikana, melkein kaksi sekuntia väliä jokaisen sydämenlyönnin välillä. Mieslääkäri tutki mut tosi kovakouraisesti ja ilmeisesti tarkoituksella koitti työntää vauvaa takasinpäin. Se sörkki mua tosi pitään, ihmetteli, tunnusteli ja ihmetteli taas. Aina vaan kätilön mukaan kaikki oli ihan hyvin. Paskat, ajattelin jo siinä vaiheessa. Yhtäkkiä lääkäri sanoi, että hätäsektio. Katoin miestäni kauhunkangistamana, mutta sitä mä jo odotinkin. Kyllä se todellisuus silti vaan iski vasten kasvoja: miten vauvan käy?

Vielä heitin huoneeseen rynnänneelle kätilölle, että sä muuten hoidit mun esikoisen synnytyksen ja hän sanoi muistavansa. Sitten lähdettiin kovaa vauhtia kohti leikkaussalia, miehen käskettiin jäädä odottamaan veriseen ja lapsivetiseen synnytyshuoneeseen. Tosi kiva. Leikkaussalissa oli kirkasta ja miljoonat eri ihmiset kyseli ja komenteli. Yks käski olla kyljellään ja toinen käski leikkausasentoon, eli selälleen. Supisteli koko ajan ja mä yritin siinä pyöriä vaikka sattui ihan jäätävästi. Joku tuli taas sörkkimään mua neuloilla ja antamaan lisähappea maskilla (vauvan takia?). Pian mulle sanottiin, että "avaa suu oikein isoks, noin on hyvä! Ja kohta tulee uni...."Sillä sekunnilla vintti pimeni.

Heräsin kaksi tuntia myöhemmin, kun joku enkelitukkanen mies jutteli mulle. Sitten joku nainen kysyi, että olenko hereillä ja taisin vastata, että en kyllä yhtään tiiä. Kaikki pimeni taas hetkeks ja sitten Orlando Bloomin kaksoisolento sanoi, että koita hengittää vähän raskaammin niin pääsen eroon unikaasusta. Hetken kesti tajuta yhtään mitään, ja päässä oli oikeestaan vaan ajatus, että oliks toi oikeesti Orlando vai olikse sittenkin Johnny Depp? Kohta kaasut hälveni sen verran, että tajusin kattella vähän ympärilleni. Naishoitaja huomasi, että heräsin ja tuli kertomaan vauvan olevan isän kanssa odottelemassa, ja että leikkaus oli ollut ohi seitsemässä minuutissa. Jotain örisin, että okei, onkse kunnossa? On kunnossa, sanoi enkelitukkainen mies mun oikealta puolelta. On kuulemma kovin pieni. Pian (tai tunnin päästä, en oikeesti pysty hahmottamaan ajankulua tuosta hetkestä) mua lähdettiin kärräämään kohti synnyttäneiden vuodeosastoa. Seuraavatkin tunnit on hämärän peitossa, mutta vauva siellä odotti Aleksin kanssa. En tuntenut juurikaan kipua. Hoitaja näytti kipulääkkeen (morfiinipohjaisen) napin, josta saan lääkettä suoraan suoneen aina kun siltä tuntuu. Hän näytti myös hoitajien hälytysnapin ja kertoi jotain perusjuttuja, joita en kyllä nyt enää muista. Sain vauvan muistaakseni pian jo rinnalle (hänelle oli annettu pullosta maitoa minua odotellessa). Imuote oli hyvä ja vauva jaksoi imeäkin hyvän aikaa. Ensimmäisenä yönä en saanut poistua sängystä, enkä olis pystynytkään, kun olin letkuissa ja katetroituna. Sängyssä sain luvan liikkua kivun sallimissa rajoissa. Hetken siinä ihmeteltyäni nousin jo istumaan ja yöhoitaja ihmetteli, että miten nyt jo jaksoin. Yölläkin jaksoin nostaa vauvan viereeni ja imetin tosi tiheästi. Ensimmäinen yö oli ihmettelyä ja nukkumista, olin ihan pöllyissä siitä unikaasusta vielä pitkään. Joku (varmaan Aleksi?) oli tähän mennessä jo kertonut mulle, että vauvalla oli ollut napanuorassa solmu ja sen lisäks vauva oli syntymässä tosiaan korva edellä. Mulle kerrottiin myös, että yleensä hätäsektiossa viilto tehdään pystysuoraan, mutta muistaakseni vauvan pienen koon takia se pystyttiin mulla tekemään vaakaan, mikä on äidin toipumisen kannalta parempi vaihtoehto.


Ihan turvoksissa ja mustelmilla virheellisten kanyyliasetelmien takia -.-



Aamulla sain nousta ylös ja katetri irroitettiin. Käveleminen tuntui hassulta. Olin menettänyt yli 1,5 litraa verta, mutta hb oli silti 117, eli yllättävän hyvä. Pystyin käymään itse vessassa ja hoitamaan vauvan itse heti sängystä noustuani, kiitos korkean kipukynnyksen ja vahvan 12 tunnin välein otettavan lääkkeen! Ensimmäisenä päivänä olin jo paljon jalkeilla ja äiti tuli kahden nuorimman sisarukseni kanssa käymään. Aloin kuuden aikaan olla melkoisen kipeä ja se vain paheni yötä kohti. Kymmenen aikaan mulla meni vartti nousta sängystä (olishan sen hoitajan tietysti voinu soittaa paikalle..) Sain taas vahvemman kipulääkkeen ja olo parani. Nukuttiin vauvan kanssa vierekkäin puolentoista tunnin pätkiä. Kahdeksan tunnin välein, klo.12.00, 20.00 ja 04.00 otan 600mg buranaa ja 1g panadolia. Täällä potilashotellissa ei saa vahvempaa kipulääkettä ja se oli yhtenä ehtona tänne pääsemiselle. Aamulla olin vielä sitä mieltä, että olen mieluummin osastolla vahvojen lääkkeiden äärellä, mutta mieli muuttui iltapäivällä, kun hoitaja huomasi, ettei minun tarvitse välttämättä olla sairaalassa neljää päivää odotellen tikkien poistoa, koska minullehan oli laitettukin itsestään sulavat tikit! Hieno homma, samantien aloin puhumaan potilashotelliin pääsyn puolesta, oli sitten lääkettä tai ei. Jos kerran pääsisin jo seuraava päivänä jo kotiin, halusin edes yhden yön nauttia omasta vessasta, suihkusta, telkkarista ja hotellivuoteesta! Onneksi valitsin tämän, kivut ovat pysyneet hyvin kurissa pelkillä buranoilla ja panadoleilla.



Oli mukavaa, kun hoitajat jaksoivat ihmetellä nopeaa sängystä iratutumistani ja hyvin sujuvaa imetystä. Se teki tästä kokemuksesta edes vähän mukavemman, enkä ole vielä edes miettinyt, mitä menetin, kun en saanutkaan kokea alatiesynnytystä tällä kertaa. Ainakin alapääkirvelystä ei tällä kertaa tarvitse kärsiä..

Nyt on sitten tosiaan kuuden viikon liikuntakielto ja painavin asia, mitä saan nostaa on vauva. Eli Anttiakaan en saa nostella kuuteen viikkoon. Se vähän harmittaa, samoin se, että en pääse urheilemaan pitkään aikaan. Kevyet kävelylenkit on sallittuja, kunhan vatsalihaksiin ja haavan alueelle ei kohdistu juurikaan rasitusta. Maha on tällä hetkellä ihan kauhea. Näytän olevan kuudennella kuulla raskaana, eikä leikkauksen vuoksi ärtyneet, tulipunaisena helottavat raskausarvet yhtä paranna näkyä. Mutta KYLLÄ SE SIITÄ! Tärkeintähän nyt on se, että vauva on terve, ja mielialaa kohottavaa on myös se, että maito on alkanut nousta jo nyt rintoihin! Usein se viivästyy leikatuilla äideillä. Kaiken kaikkiaan synnytys oli nopean temponsa vuoksia aikamoinen shokki, joka tulee pyörimään mun mielessä vielä pitkään. Oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että se eteni niin vaihdilla, muuten sykkeet olisivat saattaneet laskea jo ennen sairaalaan pääsemistä ja vauva olisi saattanut vaikka kuolla kohtuun. Aion nauttia näistä positiivista muistoista, kannustavista kommenteista ja terveestä vauvasta, ja jutella negatiiviset ajatuksen läpi sitten neuvolatädin tai neuvolapsykologin kanssa jos tulee sellainen olo.

Ihan hirmusen iso kiitos Taysin kätilöille ja lääkäreille nopeasta reagoinnista! 

Tätä selkeämpään kirjoitukseen en nyt univelkaisena ja onnensekoittamana pysty. Saa kysellä, jos haluatte tietää jostain lisää :).

7 kommenttia:

  1. Aika hurja tarina! Mutta onneksi kaikki päättyi onnellisesti <3

    VastaaPoista
  2. Isot onnittelut koko perheelle!
    Itellä nyt menossa 33. raskausviikko ja siis esikoinen mahassa. Toisaalta toivoisin oman synnytyksen aikanaan etenevän yhtä nopeasti ja kivuttomasti kuin sulla.
    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Oikein Paljon Onnea!
    Sinulla onkin ollut hurja synnytys, kyllä olet nopeasti toipunut. Itse synnytin taysissa muutama päivä aikaisemmin ja pääsin myös potilashotelliin, hieno paikka täytyy sanoa, oma rauha ja paljon mukavuuksia osastoon verraten! Voikaa hyvin!!

    VastaaPoista
  4. Ai hurja! Onneksi TAYS:ssa osataan. :) Paljon onnea pienen pikkuveljen johdosta ja pikaista toipumista!

    VastaaPoista
  5. Täällä yksi Taysilainen lisää! :) Neiti syntyi lauantaina rv. 35+0. 2130g ja 46 cm. Ollaan nyt 2 b:llä perhehuoneessa ja neiti on keskolassa, mutta kaikki on nyt hyvin. Pääsi eroon hengityskoneesta, viiksistä, sinivalohoidosta, keskoskaapista ja muista piuhoista. Ainoot on nenämaha letku ja happianturi :)

    VastaaPoista
  6. Paljon onnea ihanasta vauvasta! Hieno kuulla että kaikki meni lopulta hyvin! Oli mukava lukea tarkkaa kuvailuasi synnytyksestä ja sen käynnistymisestä, kun itsellä menossa rv 33+5 ja alkaa jo nämä asiat pyöriä mielessä. Kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
  7. Onnea! Onpa ollut hurja synnytys. Minulla on kolme sektiota takana, joista yksikään ei ollut helppo ja muistan hyvin tuon heräämön pökkyräisen olon kun ei tiedä mikä on totta ja mikä unta :)

    VastaaPoista