perjantai 7. kesäkuuta 2013

SYNNYTYSKERTOMUS

Ajattelin tässä uutta raskautta odotellessa muistella edellistä synnytystäni.


Olen kärsimätön ihminen, ja vaikka kuinka rakastinkaan vauvamahaa ja raskaana olemista (ihan oikeesti!), niin tahdoin pienen poikani maailmaan heti kun mahdollista! Minulla oli ollut harjoitussupistuksia paljon koko viimeisen kolmanneksen aikana. Niin paljon, että olin sairaslomalla todella paljon. Työnantajani oli todella ymmärtäväinen tilani suhteen, vaikka hieman pelkäsin hänen reaktiotaan. Työni on kokopäiväistä seisomatyötä, kävelyä jatkuvasti taukoja lukuunottamatta sekä painavien (20-40kg) laatikoiden nostelua. En sen tarkemmin nyt kerro, missä olen töissä, koska koetamme pitää mieheni kanssa raskausyritykset vielä sukulaisilta pimennossa. Syy tähän on se, että jos raskaus ei alakaan, tulee paineita, ja toinen syy on se, että se olisi kiva yllätys pojan yksivuotissynttäreille!

Olin siis viimeiset kymmenen raskausviikkoa kotona. Lääkäriltä oli lupa tehdä kävelylenkkejä ja käydä mammajoogassa, ei turhaa nostelua eikä mitään hyppimistä eikä mielellään juoksemista. Olin siihen saakka jatkanut juoksuharrastustani ihan normaalisti, joten voitte vain kuvitella miten vaikeaa oli sitten pysyä vaan kävelyssä, kun kävin lenkeillä. Mutta vauvan parastahan silloin ajateltiin.

Raskausviikolla 39 alkoi kärsivällisyys toden teolla loppua. Rv. 38+2 olimme miehen kanssa kiertelemässä kirpputorilla, kun alkoi supistella voimakkaammin kuin aikaisemmin. Henkeä vähän salpasi ja piti ajoittain pysähtyä. Ajattelin, että nytkö se sitten alkaa? Mutta eipä alkanut. Kun pääsimme kotiin, menin sohavlle makaamaan ja rentouduin telkkaria katsellessa. Huomaamattani supistukset sitten loppuivat. Mielessäni pyöri vain ajatus: EIKÖ VIELÄKÄÄN! Tiesin kyllä, että raskaus voi hyvinkin kestää vielä kuukauden. Tutkiskelin netistä kolmen ässän sekä muiden kommervenkkien vaikutuksia synnytyksen käynnistymiseen.

Seuraavana päivänä, 38+3, ostin kauppareissulla energiajuomaa, litkua, jota en ikimaailmassa ole sisällyttänyt elämääni. Mutta silloin ostin, toivoin runsaan kofeiinimäärän vaikuttavan edes jotenkin. Supistuksia tuli voimakkaammin, muttei vielä synnytystä.

Seuraavana aamuna minulla oli hassu olo. Todella rauhallinen ja äidillinen, teki mieli halata kaikkia vastaantulijoita. Pesin uunin ja mikron, ja yhtäkkiä myös lattialistojen pyyhkiminen tuntui äärimmäisen tärkeältä. Mies ihmetteli touhujani ääneen, ja patisti minut ulos haukkaamaan happea. Kävin sitten kunnon reippaan puolentoistatunnin kävelylenkin, ja sisällytin siihen kaksi todella lyhyttä hölkkäyspätkää. Kotiin päästyäni oli todella väsynyt ja painuin nukkumaan jo seitsemän aikaan illalla.

Puolenyön aikaan tunsin mahassani outoa painetta. Ajattelin, että taas niitä harjoitussupistuksia, ja jatkoin uniani. Yhden aikaan tajusin, etteivät ne olleet loppuneet, ja aloin kirjaamaan niitä ylös. Supisteli 9 minuutin välein. Kahdelta supistusväli oli enää 7 minuuttia, joten nousin ylös. Huomasin miehen olevan vielä hereillä, juuri kun olin päässyt vessan ovelle matkalla olohuoneeseen, mies tuli vastaan ja sanoi menevänsä nyt nukkumaan. Tokaisin miehelle, että aijaa, okei. No mä taidan synnyttää tän vuorokauden aikana, supistelee säännöllisesti. Mut koitappas saada nukuttua! Arvatkaas nukkuiko mies kovin levollisesti ilmoitukseni jälkeen? :D No ei niin. Neljän aikaan soitin synnärille ja kysyin ohjeita. Käskivät silloin vielä nukkumaan jos pystyy, tai suihkuun. Koetin saada unen päästä kiinni sohvalla, muttei se onnistunut. Menin tunniksi suihkuun. Kuuden maissa supistusväli oli 6 minuuttia, ja seitsemän aikoihin herätin miehen pakkaamaan kassin loppuun kanssani. Söin kevyesti ja kahdeksan jälkeen lähdimme sairaalaan. Matka kesti puolisen tuntia, jonka aikana supistusväli oli enää 4 minuuttia.

Sairaalaan päästyämme kävin ilmoittamassa saapumisestani, ja pääsin samantien kätilön tutkittavaksi. Olin jo 5,5 senttiä auki! Hoitohuoneessa kesti todella kauan, ja mies oli nukahtanut odotustilaan muiden isien kanssa. Kymmenen yli 11 meidät siirrettiin synnytyssaliin, jossa toinen kätilö otti meidät vastaan. Hän käski kävelemään mahdollisimman paljon. Ja sen tein! Klo. 12.40 olin jo todella kipeä ja kokeilin yhden ainoan, ensimmäisen ja viimeisen, kerran ilokaasua. Se ei sopinut minulle ollenkaan, pää tuntui kevyeltä ja alkoi oksettaa. Ei siis ilokaasua minulle. Yhdeltä minut kytkettiin tippaan, joka antoi antibiottia, sillä olin streptokokkipositiivinen. En siis silloin enää voinut vaeltaa. Eikä kyllä tarvinnutkaan! Avauduin todella 2 supistuksen aikana kahdeksasta sentistä kymmeneen senttiin, ja silloin sattui jo niin paljon, että pyysin saada epiduraalin. Eihän ne siinä vaiheessa sitä enää antaneet, kun totesivat minun olevan valmis synnyttämään! Alkuperäinen suunnitelmani olikin olla täysin ilman kivunlievitystä, mutta lääkäri kävi laittamassa pudendaalipuudutuksen alapäähäni, koska en sitä epiduraalia ehtinyt saamaan. Olisi ollut ihan sama olla ilman, ei se siinä kerennyt enää vaikuttamaan. Kätilö auttoi lapsivesien päästämisessä, ja siitä puolisen tuntia eteenpäin poika olikin jo ulkona. Ponnistuvaiheessa kaikkein pahinta oli se paineentunne, mikä tuntui lantiossa ja reisien ulkosyrjällä. En pystynyt ponnistamaan selälläni, joten hoidin hommat kylkiasennossa. Kipua en juuri noteerannut, koska se paineentunne vei kaiken huomion.

Kaikenkaikkiaan synnytykseni kestoksi on sairaalasta saatuun synnytyskertomukseen merkitty 12 tuntia ja 22 minuuttia. Poika sai täydet pisteet, ja iskä pääsi pesemään poikansa ensimmäisen kerran. Tällävälin kätilö alkoi patistaa minua suihkuun, vaikka sanoin, etten vielä pysty seisomaan. Tottelin sitten kuitenkin kätilöä, ja pyörryin vessan lattialle. Hän tuli katsomaan, miksen vastaa hänelle, ja löysi minut puolitajuissani wc-pöntön edestä lattialta. Todella kiusallinen tilanne, kun hän raahasi minut mieheni avustuksella takaisin sairaalasänkyyn, sairaalamekko ihan veressä ja hiessä.. Voi raukkoja. Minut kytkettiin tippaan, ja kätilö putsasi minua sairaanhoitajan kanssa siinä sängyllä. Sepäs vasta kiusallista olikin! No, siitä selvittyäni sain pojan rinnalle ensimmäisen kerran, 38 minuuttia syntymisen jälkeen. Se oli todella mahtava tunne, minä todellakin pystyin ruokkimaan lapseni! Mitään ongelmia ei imetyksen kanssa ollut ennen kuin noin kuukausi sitten pojan hammas alkoi niin ikävästi kalvaa, että päätin lopettaa. Imetyksen jälkeen poika nukahti, puhtaana ja massu täynnä. Saimme itsekin kahvia ja leipää. Syötyämme siirryimme vuodeosastolle.

Osastolla kaikki alkoi sujumaan todella hyvin. Vaikka kätilöt sanoivat, että kelloa sai soittaa, kun vauva itkee, en sitä kertaakaan soittanut. Hoidin hänet alusta asti täysin itse. Olimme sairaalassa kaksi yötä, koska pojan tulehdusarvot olivat hieman liian korkeat. Olisin tietysti halunnut jo samana iltana kotiin! :D.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti